Ympyräkatujen kaupunki

1809


Haminan kaupungin ympyräasemakaava on peräisin 1720-luvun alusta, jolloin Ruotsin linnoituskonttorin päällikkö Axel von Löwen sai tehtäväkseen suunnitella Suomen puolustuksen hävityn Suuren Pohjan sodan (1700–1721) jälkeen. Haminan asemakaava noudatteli renessanssiajan ihannekaupungin mukaista pyöreää muotoa, ratkaisuun vaikutti voimakkaasti kaupungin sijoittuminen tähtimäisen bastionilinnoituksen sisälle –keskustorilta säteittäisesti lähteviä katuja leikkaa ympyrämäiset kadut – suorana esikuvana on ollut pohjoisitalialainen Palmanovan kaupunki, joka perustettiin 1593.


Haminan linnoitukseen pääsi nykyisen Mannerheimintien varrella olleen Lappeenrannan portin, nykyisen Kadettikoulunkadun varrella olleen Viipurin portin ja Maariankadun varrella sijainneen Meriportin kautta – pääsi kaupungin satamaan. Vallihaudan yli kulki sillat, joiden läppäosa voitiin nostaa ylös yöksi. Luoteeseen (Lappeenrannan portti) ja kaakkoon (Viipurin portti) johtavat kadut muodostivat linnoituksen halki pääväylän, Suuren Rantatien, joka kulki Turusta Pietariin.


Tontit olivat suhteellisen pieniä ja usein täyteen rakennettuja 1700-luvulla, myöhemmin tonttikoko kasvoi mm. tonttien yhdistämisen vuoksi. 1700-luvun jälkipuoliskolle tultaessa uudet asuinrakennukset rakennettiin lähes järjestään pitkä sivu kadun suuntaiseksi – katujulkisivu alkoi myös tiivistyä, mutta vielä 1780-luvulla katujen varsilla oli pitkiä aitarivejä erottamassa kadut ja tontit toisistaan. Ajan yleinen tapa oli, että käynti rakennuksiin tapahtui pihan puolelta, joskin eräissä kauppiaiden taloissa näkyy 1780 laaditun ns. Mordvinovin atlaksen kuvan mukaan olleen myös käynti kadun puolelta. Käynti pihalle tapahtui aidassa olleen portin kautta, joka tavallisesti oli katettu. Taloudenpito tähtäsi pitkälle menevään omavaraisuuteen, jolloin pihapiiriin kuuluivat myös karjasuojat, tallit sekä erilaiset vajat myös hyötypuutarha kasvimaineen ja mahdollisine hedelmäpuineen. Koristepuutarhoja kaupungissa ei juurikaan ollut.


Venäjän vallan alussa (1743 Turun rauha) pitkään Haminassa ei ollut Vehkalahden kirkon lisäksi yhtään kivitaloa vaan rakennukset olivat puuta. Ensimmäisen kivitalon kaupunkiin rakennutti tullipäällikkö von Brummer 1760. Kaupungin toisen yksityisen kivitalon ja ensimmäisen yksityisen kaksikerroksisen kivitalon rakennutti kauppias Carl Bruun 1790-luvulla Raatihuoneentorin reunalle. Ulkoasultaan puurakennukset olivat varsin yhteneväisiä. Hirsirakennukset oli tavallisesti vuorattu laudoituksella, joka oli hyvin leveää pystylautaa – vaakalauta, joka nykyään on hyvin ominainen piirre koko Haminan puurakennuskannalle, alkoi ulkovuoraustapana levitä idästä päin vasta 1800-luvun alussa.


1780-luvun alkuun tultaessa oli kaupungissa jo 13 kivirakennusta, joista yksi oli Vehkalahden kirkko ja vain yksi yksityinen talo. Kivitalojen määrä alkoi 1790-luvulta lähtien nousta hitaasti muuallakin kuin varuskunnan puolella, jolloin julkista rakentamista pyrittiin ohjaamaan kivirakentamisen suuntaan – vuonna 1799 kaupungissa oli jo 23 kivirakennusta.


1700-1800-lukujen taitteessa kaupungissa oli enimmillään viisi kirkkoa – 2 luterilaista ja 3 ortodoksista. Luterilaisista Vehkalahden kirkko oli vielä alkuperäisessä asussaan keskiaikaisena kivikirkkona. Kaupunkiseurakunnan kirkko ns. Elisabetin kirkko sijaitsi nykyisen ortodoksikirkon paikalla, tämä kaksoisristikirkko rakennettiin 1748-53 ja sai nimensä keisarinna Elisabetin mukaan. Ortodoksisen seurakunnan pääkirkko rakennettiin huonokuntoisen kirkon tilalle 1785 nykyisen RUK:n kentälle. Varuskuntakirkoista ns. Rjazanin rykmentin yksinkertainen kirkko sijaitsi Maariankadun ja Isoympyränkadun kulmassa (Pyörävaraston kohdilla). Pihkovan rykmentin pieni ja vaatimaton kirkko sijaitsi nykyisen Rauhankadun ja Pikkuympyränkadun kulmassa (purettiin vuonna 1790, Arvilommin talon kohdilla).


Siviiliasutus oli pääosin keskittynyt ulomman ympyräkadun sisäpuoliselle alueelle ja sotilasrakennukset tämän ulkopuolelle. Linnoituksen ulkopuolella oli sotilaallisista syistä laaja rakentamaton alue, jonka ulkopuolelle aikaa myöten alkoi syntyä esikaupunkiasutusta. 1700-1800-lukujen taitteessa kaupungissa oli melko vähän puustoa sotilaallisista syistä - tilanne muuttui linnoitustoiminnan loputtua 1836.

Nykyisiä 1809 olemassa olleita rakennuksia

1860-luku

Empiren asuinrakennuksille tyypillistä oli leveys ja mataluus, jota loiva katto ja leveä usein avosaumainen vuoraus korosti. Katutila oli niin ikään leveä ja joko uusin tai tyylinmukaisiksi muodistetuin rakennuksin sekä umpinaisin korkein aidoin yhtenäisesti rajattu. Taloudellinen hyvinvointi näkyi myös maaseudulla, missä alettiin laudoittaa ja maalata. Korostetut valkoiset räystäät ja ikkunapielet olivat mukailtua empireä.

Monet Carl Ludvig Engelin ratkaisut tulivat muuttamaan vanhaa kaupunkikuvaa: katuleveys, kerrosta korkeampien puutalojen rakentamisen kieltäminen, mansardikattojen kieltäminen, suuri tonttikoko, tontin jäsentelyperiaate, runsas puuston käyttö, lukuisat aukiot – palvelivat kaikki kaupunkirakenteen väljentämistä ja sitä kautta paloturvallisuuden edistämistä.

Katuseinämän rakenne avautui väljäksi katuseinämäksi, jossa rakennukset eivät enää ulottuneet tontin päätyrajasta toiseen ja rakennusten ohella portit ja aitaukset muodostivat tärkeän elementin katuseinämässä, Oleellisen lisän katuseinämään antoivat myös tonttien sisäosista katutilaan työntyvät lehtipuut. Katutilan horisontaalisuutta korostivat edelleen muotiin tulleet matalat aumakatot samoin kuin empiren suosima julkisivujen vaakasuora yleisilme.

Samantapainen muutos tapahtui myös aukiotilan suhteen. Aukioiden koon kasvaessa muuttui aukion ja sitä reunustavien rakennusten suhde. Klassismin suhteellisen tiiviin ja suljetun aukiotilan korvasi tilava, matalan rakennuskannan reunustama aukio. Tämä aukio oli pikemminkin dimensiota kuin tilaa - kun klassismin aukio oli tajuttavissa kokonaisrakenteena, on tyypillinen empireaukio ennemmin sivujensa summa, jossa aukion jokaista reunaa on tarkasteltava omana kokonaisuutenaan. Kun siis klassismin kausi oli nähnyt puustossa ja puistoissa ensisijaisesti esteettisen ja virkistykseen liittyvän elementin oli empirekauden suhde kaupunkien viheralueisiin kaksinainen: ne palvelivat paloturvallisuutta ja kaunistivat kaupunkia.

Empiren kaupunkikuvan muotoutuminen Haminassa ei ollut suoraviivaista, vaan siihen vaikutti tulipalot ja halu säilyttää vanha asemakaava. Haminaa muutettiin empiren tyyliin vain tulipalojen tuhoamilta osilta, muuten kaupungin korttelit säilyttivät vanhan tähtimäisen muotonsa. Kaupungin tähtimäistä linnoituskaavaa pidettiin jo tuona aikana erikoisena ja säilyttämisen arvoisena, tähän pyrittiin mm. kaavoituksella ja entisten kaupunkimuotojen säästämisellä.

Pikkutullin lakkauttaminen teki tulliaidan ja tullituvat tarpeettomiksi; tosin kaupungin aitoja ylläpidettiin vielä pitkään tämän jälkeen. Uusina rakennustyyppeinä tulivat puukaupunkeihimme mm. ruiskuhuoneet, kaivo- ja seurahuoneet samoin kuin torikauppaa palvelevat markkinaportiikit. Yleinen trendi julkisessa rakentamisessa oli siis yhä kasvava rakennusten toiminnallinen eriytyminen, julkisten rakennusten mittakaavan kasvu ja arkkitehtoninen eriytyminen.

Empirejulkisivut rakennettiin antiikin muotokieleen: päätykolmioita, pylväikköja, koristefriisejä. Suomen liittyessä Venäjään ja uusklassismin vaihtuessa empiretyyliksi, tuli avosaumainen vaakalaudoitus muotiin – muoti saapui meille Pietarista. Öljymaalilla keltaiseksi maalattu vaakavuoraus, johon liittyi lankusta ja järeämmästäkin puusta muotoiltu valkoiseksi maalattu listoitus, tuli 1820-luvulla vallitsevaksi. Vaakalaudoituksessa oli viistetty, leveä avoin sauma myös kivirakentamisen jäljittelyyn soveltuva ratkaisu: julkisivu vaikutti koristeellisesti harkotetulta. Ylhäällä räystään suojassa käytettiin sitä vastoin usein sileää pintaa.

Klassisen arkkitehtuurin mukaiseen julkisivuun kuului ensin alhaalla kivijalan päällä kulkeva jalusta, joka samalla toimi vesilistana. Siitä kohosivat ylös pystysuorat pilasterit (nurkissa ja väliseinien päiden kohdalla tai muuten ryhmitettyinä). Seinäpinnasta nousevat pilasterit saattoivat olla vain vaakasuoraa harkotusta voimakkain varjosaumoin tai sitten koristeellisemmin klassisten pylväsjärjestelmien mukaelmia jalustoineen, varsineen ja kapiteeleineen. Pilasterit ulottuivat yläpohjan tasolle ja niiden väliin jäi varsinainen seinäosa ikkunoineen. Pilastereiden päällä kulki vaakasuora listoitus, sitten sileä seinäosa, friisi jossa olivat ullakon ikkunat, sekä räystään alla voimakas räystäslistoitus.

Tiilistä muuratuissa kivitaloissa julkisivut rapattiin ja maalattiin, smaoin listoitus jossa harvoin oli varaa aitoon luonnonkiveen. Hirsitaloissa koko tämä järjestelmä muotiltiin samannäköisenä puusta, jopa pääovea usein korostavat pylväätkin, joissa kantava pystypilari oli piilotettu onton pyöreän lautakuoren sisään. Julkisivulaudoituksen rakentaminen ei enää ollut yhtä yksinkertaista kuin tasaisen laudoituksen naulaaminen hirsipintaa pitkin. Tyypillinen empire ikkuna meillä on ns. T-karmi, joka saapui Suomeen Venäjältä.

Suomen tultua liitetyksi Venäjään muuttui väriskaala voimakkaammaksi ja rikkaammaksi – punaista keltaista, vihreää. Puhdas keltainen täysvalkoisin listoin edusti uutta, pietarilaista muotia, joka vähitellen tuli yhä hallitsevammaksi.


Nykyisiä empirerakennuksia


 

© Haminan Hywät Asukkaat ry., Design by Studio Obra, Powered by Innowise CMS